Kuudes matkapäivä ja yksinäisyys: toivottua vai toivotonta?

 Il y a dans chaque coeur un coin de solitude que personne ne peut atteindre.

Jokaisessa sydämessä on yksinäisyyden nurkka, johon kukaan ei pääse.

Albert Camus

Taas lähdin Gite'stä viimeisenä, mutta kuitenkin jo 7.15. Oli tulossa viikon kuumin päivä: lämpötilaa oli luvattu +41c. Onneksi minulla oli myös lyhin päivämatka, vain 9km, joka taittui varsin nopeasti ensin Compostellan polkua ja sitten majatalon isännän neuvomaa pyöräilytietä, joka muuten näkyi myös Philippen puhelimeeni asennuttamassa Mapy.zc sovelluksessa. Pyörätiellä kohtasin vanhan miehen, joka ulkoilutti vanhaa koiraa, border collieta, joka on todella suosittu rotu Ranskassa. Välillemme sukeutui mielenkiintoinen keskustelu, joka lähti liikkeelle lingvistiikasta ja päätyi yhteiseen pohdintaan siitä, mikä on elämässä olennaista, tietoisuuden harjoittamisen merkityksellisyyteen ja kummasteluun nykyihmisten digiorjuudesta. Voi kuinka onnellinen ja kiitollinen olenkaan siitä, että pystyn tällaisiin keskusteluihin ranskaksi! Toki en ymmärtänyt ihanan papupata-ukkelin jokaista ilmaisua, mutta kuitenkin! Hyvä kielitaito on ihmiselle paras lahja! Minulle kielten oppiminen oli nuorena helppoa ja luontaista, nyt vanhempana huomattavasti työläämpää. Olen aikuisella iällä opiskellut espanjaa, viroa ja italiaa, joissa kussakin kielitaitoni ei yllä edes kolmivuotiaan natiivin tasolle. Mutta kyllä ehdottomasti kannattaa edelleen opiskella kieliä! Kun palaan kotiin aion ahmia ranskalaisia elokuvia ja lukea kirjoja ranskaksi, jotta taito pysyy yllä ja kehittyy. Sillä tänne palaan!

Saavuin Condrin’in kylään jo 10.45. Matkalta olin viestitellyn La Gare de Rêves’n emännälle ja kertonut tulevani ajoissa ja kysynyt voisinko jättää tavarat hotellille ja viettää päivän altaalla. Se oli toki mahdollista, mutta Sonia ei uskonut, että jaksaisin olla altaalla tuntia pidempään, koska lämpötila tosiaan hipoi neljääkymmentä astetta. Sen sijaan voisin saada heti huoneeni käyttöön 10 euron lisämaksulla. D’accord, très-très bien! Asetuin taloksi, tervehdin perheen 14kk vanhaa staffi-urosta, joka oli vielä villimpi ja kurittomampi kuin oma pikku Pepeni kotona. Kirjoittelin blogia, pesin pikkupyykkiä ja koska hotellissa ei ollut ruokatarjoilua, lähdin suunnistamaan kilometrin päässä olevaan kylän keskustaan ja sen ainoaan ravintolaan, jonka lounasaukiolon (12 - 14) olin tarkistanut hyvältä ystävältäni Googlelta. Kilometrin matka kylään oli ilman reppuakin tuskaisen kuuma ja hikinen, siunattu kirkko onneksi toi hetkellisen viilennyksen olooni.

Restaurant Le Pardaillan ilmoitti kadulla seisovassa kyltissä, että poikkeuksellisen kuumuuden takia viimeiset tilaukset otettaisiin vastaan klo 13.15. Kello oli 13.17, joten ehkä janoiselle ja nälkäiselle turistille annettaisiin armoa? Astuin sisään ja tunnistin Google-kartan kuvista arvoisan ravintoloitsijan baaritiskin takana. Todellakin, enää ei yksinäinenkään matkaaja voinut tilata ruokaa, ei poikkeuksia “malheureusement”. Tuomion jälkeen ravintoiloitsija ei enää kiinnittänyt minuun mitään huomiota - olin hänelle kuin ilmaa. Rohkaistun ksymään, josko kuitenkin kylässä olisi toista ravitsemusliikkeitä tai edes kauppaa, josta saisin ruokaa. Ei, tämä on kylän ainoa ravintola ja kauppa on 300 metrin päässä, s’il vous-plait (=painuisitko hemmettiin täältä tyhmä turisti…). Kävelin siis kaupalle. Sen nimi on 8àHuit, joten olettaisi sen olevan auki aamukahdeksasta iltakahde. Mais non! Mehän olemme Ranskassa, joten kauppa toki vietti siestaa klo 15 asti eli vielä 1,5 pitkää janoista&nälkäistä tuntia. Laukussani oli vesipullo, jossa hiven lämmintä vettä jäljellä. Nöyrryin palaamaan takaisin ravintolaan ostamaan pullon kylmää ja kuplivaa mineraalivettä. Tiskin takana oli nyt mukava tarjoilijamies, joka miltei ehti päästää minut kärsimyksestä, kunnes ilkeä ravintoloitsija purjehti paikalle ja sanoi, että “Madame, ce n’est pas possible, je suis désolé.” Kysyin, että miksi ihmeessä ei ole mahdollista, eihän se ole alkoholia. Johon hän, että “Katsokaas rouva, kun se on lasipullo ja sitä ei saa viedä kadulle.” Eihän sitä tiedä, mitä vahinkoa typerä skandi-turisti saa aikaiseksi lasipullon kanssa? Mutta ranskalaiset, he ovat sivistyneitä, voivat huoleti kanniskella viinipulloja kaupasta kotiin ilman erityisiä turvatoimenpiteitä. Olin niin uupunut ja pää helteestä pehmeänä, että ratkesin lohduttomaan itkuun. Ravintoloitsija oli, että “Mon Dieu…” ja kun kiskoin vesipulloani laukusta, hän olisi suostunut myymään tuon kallisarvoisen nesteen siihen. Mutta minä olin saanut tarpeekseni ja käännyin kannoillani (jälleen kerran!) ja menin viereisen puiston puun alle mököttämään. Saakelin arrogantit ranskikset! Mokomaa alentavaa kohtelua olen saanut viimeksi parikymppisenä Pariisissa. 

Puistossa oli joku ranskalaisittain harvinaislaatuinen puolideeku, jota poliisit tulivat myöhemmin hakemaan. Hän olisi ollut kovasti kiinnostunut seurastani, mutta minä en hänen seurastaan. Vihdoin kauppa aukesi ja ostin kolme kylmää juotavaa, jäätelön, hedelmiä, salaatin, patonkia, juustoa (Comté!!!) ja pullon punkkua: kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuisi! Olin liian heikko kävelläkseni majapaikkaan helteessä ilman ravintoa, joten menin siihen samaiseen puistoon syömään ja juomaan. Kiitän Intiassa opittua taitoa syödä sormin: en raatsinut ostaa kokonaista pakkausta muovihaarukoita, kuinka epäekologista se olisikaan ollut!Majapaikassa menin altaalle, jossa majapaikan perhe ystävineen ilakoi, lisäksi tapasin ensimmäiset skandit reissullani: tanskalais-ranskalaisen pariskunnan, joka asuu Norjassa sekä miehen Tanskassa asuvan isän.  Olipa mukava jutella skandien kanssa, kyllä meillä vaan on niin paljon yhteistä! Majatalon emäntä Sonia oli ihan mukava ja paikka muutenkin ihan ok, mutta se tietty lämmin tunnelma puuttui, mikä on aistittavissa Compostellan varrella olevista majataloista. Lisäksi Sonia lupasi tuoda minulle huoneeseen illalla jotain aamupalaa varten, koska lähtisin varhain ennen aamupalaa. Sen hän unohti, mutta muisti kyllä klo 6.50 lähtiessäni tulla pihalle vaatimaan juustoja varten lainaamani voiveistä. Sen olin toki jättänyt huoneeseeni, kuten punaviinitahrat verhoihin ja kynästäni levinneen musteen kylpypyyhkeeseen, lakanaan ja peittoon. Ehkä halusin alitajuisesti kostaa ranskisten tylyn kohtelun, laittaa vahingon kiertämään? Ja ihan vaan sivuhuomautuksena, että join Bergerac-viinipullosta vain kolmanneksen.

Kuten olen kertonut, pidän yksin matkustamisesta. Compostellalla on ollut ihanaa kävellä vain omat ajatukset seuranaan. Tämä kaikki on luksusta: vapaaehtoista, itse valittua yksinäisyyttä. Olen myös kokenut elämässäni ei-itse-valittua yksinäisyyttä. Joskus voi tuntea olevansa yksin, vaikka olisi seurassa. Näin on, kun ihminen masentuu: ei koe yhteyttä, ei pysty tavoittamaan ketään, toisaalta ei edes halua olla kehenkään yhteydessä: etääntyy, eristäytyy ja katoaa omaehtoisesti, vaikka se tuottaakin tuskaa. Olen myös kokenut 18 vuoden parisuhteen, jossa olin henkisesti kokolailla yksin: en saanut miehestäni juurikaan vastinetta tarpeelleni luoda henkistä yhteyttä. Kävi jopa niin, että riidellessämme minä aloitin riidan, riitelin riidan, lopetin riidan, pyysin ja annoin anteeksi. Kaiken tämän aivan yksin. Toisaalta hän oli myös tehnyt eropäätöksen aivan yksin. Minulle ja pojillemme se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. “Neuvotteluprosessi” kesti tasan kaksi viikkoa. Surullista. Oli viiltävää ja pelottavaa nähdä äitini niin yksinäisenä ja katkeroituneena viimeiset vuotensa, ei kai minulla olisi sama kohtalo?

Tarvitsen erillisyyttä ja yksinoloa, se on selvää. Mutta en halua olla yksin, ei kukaan meistä halua. Minä haluan sitoutua parisuhteeseen, rakastaa ja olla rakastettu. Minulla on useita ihania ystäviä ja tiedän, ettei minun koskaan tarvitsisi olla todella yksin, niin kuin monen täytyy. Vaadinko liikaa, kun se ei riitä?

Reitti: Montréal - Condrin, 9km, olikin La Romieu - Montjoie, lähtö klo 7.15, saapumisaika 10.45, päivän askeleet: 24 600 päivän korkein lämpötila +39