Matkapäivä yksi ja mahdoton masennus
Ne laisse pas ton passé voler ton présent.
Älä anna menneisyytesi varastaa tulevaisuuttasi.
Tuntematon
Kevät 2022 oli ehkä raskain ikinä. Vuodenvaihteen muuton ja innokkaan pesänrakentamisvaiheen jälkeen oli ehkä kuukauden verran seesteistä, kunnes vanha tuttu astui taas kutsumatta elämääni kolmeksi mustaksi, tahmeaksi ja loputtomalta tuntuvaksi kuukaudeksi. Kaksikymmentä vuotta olen kärsinyt eripituisista, -syvyisistä ja eri elämäntilanteissa vääjäämättä mieleni valtaavista masennuksista. Olen kokeillut eri masennuslääkkeitä, terapiaa, joogaa, meditaatiota, luontoa ja ulkoilua, avantoa, itsetutkistelua, avioeroja, rakastumisia ynnä kaikkea muuta, jolla olen luullut pääseväni eroon tästä kirotusta seuralaisesta.
Nyt olen 54-vuotias enkä enää jaksaisi. Kolme vuotta sitten eräs psykiatri sanoi minulle: "Tällä masennushistorialla masennuksesi tulee uusiutumaan 99,99% varmuudella, jaksot tulevat tihentymään ja syvenemään iän myötä.” Lohduttavaa. Ja näin on todellakin käynyt. Tänä keväänä kävin todella syvällä: olin lamauttavan ahdistunut, pelkäsin kaikkea mitä voi ja ei voi pelätä, olin uupunut, turta, tavoittamaton ja väsyttävää seuraa. Häpeän ja syyllisyyden tunteet saivat järjettömät mittasuhteet: olin täysin suojaton ja itsetuntoni ei ollut olematon, vaan se puuttui kokonaan.
En lopulta tiedä loppuiko masennukseni yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin vaihdettuani masennuslääkkeeni epäonnistuneen lääkekokeilun jälkeen takaisin vanhaan lääkkeeseeni, maagisen kolmen kuukauden kestoon, puolison, sisaren ja ystävien väsymättömään tukeen, kauan odotetun kesän saapumiseen vai auttoiko 15 kerran työnantajan tarjoama lyhytterapia: pääasia, että se loppui vihdoin. Kuinka ihanaa onkaan taas tuntea olevansa elossa ja yhteydessä itseensä, ympäristöön ja muihin ihmisiin, nauttia pienistä ja suurista asioista, innostua herkästi, suunnitella tulevaa, pystyä kohtaamaan haasteita niihin musertumatta, uskoa taas itseensä ja kykyihinsä, tuntea iloa ja surua, vihastua, ihastua ja kyetä nauramaan ja itkemään.
Tuntuu kuin se lamaantunut ja kivikasvoinen Maria, joka olin vielä pari viikkoa sitten, olisi valovuosien päässä jokin outo, muodoton ja tuntematon Hahmo. Tämä Maria, joka on läsnä nyt, on se, joka haluan olla: pystyvä, sitkeä, auttavainen ja itsenäinen Ihminen. Miten näistä saisi luotua tasapainoisen IhmisHahmon, joka ei enää väsytä itseään suorittamisella ja sukella syvyyksiin säännöllisen-epäsäännöllisin väliajoin.
Matkoilla en ole yleensä masentunut, tai ainakaan en masennu matkan aikana. 2018 vietin ensimmäistä kertaa elämässäni pidemmän ajan Aasiassa: olin kolme viikkoa meditaatio- ja joogaretriitillä ja viikon thaijoogahioerontakurssilla Chiang Maissa, Thaimaassa, josta lähdin vielä pariksi viikoksi Intiaan joogan viemänä. Rakastuin Intiaan ja päätin jäädä viideksi viikoksi. Molemmat matkani Intiaan ovat olleet elämäni parhaita. Intia saa minut kukoistamaan poikkeuksellisella tavalla: minusta tulee kaikkea ja kaikkia rakastava, hyvä ja kaunis sisältä sekä ulkoa, antelias, luova ja loppumattoman energinen. Ihmeellinen Intia, jonka taikaa en ihan ymmärrä.
Tuolloin 2018 lähtiessäni matkalle Pohjolan joulukuun lopun ankeudesta olin masentunut. Ystäväni, kaimani ja henkinen isosiskoni oli huolissaan, miten pärjäisin. Chiang Main kolmen viikon retriitti olikin raskas: Chiang Mai ei juuri viehättänyt, opettajani Daniel oli vaativa ja Raja-joogan menetelmät kaikkea muuta kuin palauttavia ja ruotsalaiset kanssajoogit kyllä ystävällisiä, mutta useimmiten koin enemmän halua olla yksin kuin heidän seurassaan. Palauduin kuitenkin tuon kolmen viikon aikana Ihmis-Mariaksi ja viimeinen viikko Chiang Maissa oli antoisa: ITM-thaijoogahieronta-koulun kurssi oli hyvä, muut ympäri maailmaa tulleet opiskelijat kivoja ja Chiang Main pohjoinen kaupunginosa miellytti enemmän kuin eteläpuoli.
❤️
ReplyDelete