Seitsemäs matkapäivä ja anteeksipyytämisen ja -antamisen lahjasta

Quand tu pardonnes, tu ne changes pas le passé, tu changes le futur!

 

Kun annat anteeksi, et muuta menneisyyttä, muutat tulevaisuutta!

 

Tuntematon

Perjantai oli onneksi jo viileämpi päivä, mikä oli tarpeen vaellukseni viimeistä ja pisintä etappia varten. Päätin palata kiltisti takaisin Compostellan reitille samaa pyörätietä kuin olin Condriniin tullutkin ja jatkaa merkittyä reittiä määränpäähäni Eauzeen, kaupunkiin, jonka nimen ääntäminen on käsittämättömän vaikeaa. Olen nyt harjoitellut ääntämistä natiiveja matkimalla yhdeksän vuorokautta enkä vieläkään saa vokaaliäänteitä taipumaan suussani oikein. Matkaa kertyi kaiken kaikkiaan 20 km ja se sujui joutuisasti. Koko matkan sain kävellä yksin, mutta n. 12 km:n kohdalla olevassa taukopaikassa tapasin ihastuttavan ranskalaisen 23-vuotiaan LBGT-tytön, joka puhui täydellistä englantia vietettyään Lontoossa vuoden vaihdossa.

Ja kyllä tädillä ja tytöllä riittikin puhuttavaa! Kasvatettuani neljää poikaa aikamiehiksi on nuorilla miehillä aina sydämessäni paikka, mutta rakastan myös nuorten naisten kanssa keskustelua, kun omaa tytärtä ei ole minulle siunaantunut. Poikien tyttöystävät ovat tämän saaneet kokea, eivätkä ole pistäneet pahakseen: välillä on helpompi avautua vähän vieraammalle naiselle kuin omalle äidille, sillä äiti-tytärsuhteet ovat harvoin mutkattomia. Tämä nuori nainen oli hyvin avoin, älykäs ja vielä niin ihanan raikas. Tapasin hänet uudestaan Eauzen katedraalin edessä ja hän kertoi innostuneena, miten oli saanut askarrella reppunsa päälle sateenkaarilipun taukopaikan isännän antamilla tarvikkeilla.

Olin ajoittanut saapumiseni Eauzeen lounasaikaan. Olin kaupungin keskusaukiolla ennen yhtä, oli sunnuntai ja holvikaarien alla oleva ravintola Le LOFT Café oli lähes tupaten täynnä. Istahdin vapaana olevaan kahden hengen pöytään, jolloin ohi kiiruhtava ravintoloitsija huikkasi minulle, että “Non, non Madam…olemme aivan täyteen varattu!”. Voi itku, toistuisiko eilinen: jäisin ilman ruokaan ja nyt ei edes kaupat olisi auki. Sitten hän jatkoi: “Minä järjestän teille pöydän, un moment!” Samassa hän käännytti pois ranskalaisen motoristimiehen ja tunsin itseni voittajaksi: minut, hieltä haiseva ja vaellustamineissa reppuineni syömään pyrkivä turisti. vastaanotettiin lämmöllä ja natiivi joutui väistymään! Päätin sillä hetkellä antaa anteeksi kaikille töykeille ranskiksille saamaani huonoa kohtelua. Ruoka oli tavattoman hyvää: alkuruuaksi söin gazpachoa, pääruuaksi karitsaa ja jälkiruuaksi sain lajitelman cascognelaisia leivonnaisia jäätelöpallon kera. Alkudrinkiksi otin ravintoloitsijan suositteleman raikkaan Armagnac-cocktailin ja ruuan kanssa join vähän rosé-viiniä. Ihaillen katselin sitä ammattitaitoa, jolla ravintoloitsija suvereenisti hoiti koko ison terassin tilaukset ja hänen kaksi apulaistaan juoksuttivat annoksia pöytiin. Kun kävin maksamassa, kiitin erinomaisesta ruuasta ja sanoin: “Vous êtes vraiment des professionnels ici!”

Aterian jälkeen kävelin masu pullollaan bussipysäkille odottamaan Nogaron bussia. Pian oli aika siirtyä matkani pääkohteeseen: Margaretha Montagun maatilalle, viideksi päiväksi “Connect with Horses Mindfulness Meditation” -retritille. Olin tunnin etuajassa ja ehdin kirjoitella blogia kiinni olevan kahvilan pöydän ääressä. Olin minibussin ainoa matkustaja ja vajaan kahdenkymmen kilometrin yksityiskuljetus maksoi 1,50€: aika huokeaa verrattuna siihen ensimmäisen illan vaivalla saatuun taksiin, josta maksoin 90€. Margaretha nouti minut Nogarosta pari minuuttia bussin saapumisen jälkeen. Ajoimme Margarethan talolle, asetuin taloksi, tervehdimme hevosia, sekä talon muita eläimiä Arcady-venäjänvinttikoiraa sekä kolmea äänekästä kissaa: Casparia, Lucieta ja Lilleä.

Margaretha osoittautui sittenkin ranskalaiseksi: hänen hollantilainen sukunimensä on perua ex-mieheltä tai joltain sukulaiselta. Margarethan isä asuu Etelä-Afrikassa ja hänen nykyinen miehensä on brittiläinen lähetyssaarnaaja Guineassa, missä hän huolehtii edelleen lähetystyötä aktiivisesti tekevästä äidistään eli Margarethan anopista, joka on jo täyttänyt 90 vuotta. Varsin kansainvälistä porukkaa siis. Koska mies on lähetystyössä Afrikassa, asustaa Margaretha eläinkatraansa kanssa viehättävällä tilallaan pääasiallisesti yksin vastaan ottaen vieraita läheltä kaukaa joko hevosmeditaatio-, Santiago de Camino kävely- tai detox-retriiteille. Vieraita voi olla korkeintaan kuusi kerrallaan, mutta käytännössä koronaa-aikana vieraiden määrä oli rajoittunut kolmeen, jolloin jokaisella on oma huone käytössään. Nyt Margaretha ei enää edes halua nostaa vieraiden määrää, jotta hänellä on aikaa tutustua jokaiseen kunnolla ja coachata kutakin vierastaan yksilöllisten tarpeiden mukaisesti.

Tunsin oloni välittömästi kotoisaksi ja Margarethan kanssa olimme kuin olisimme vanhoja ystäviä. Margaretha on entiseltä ammatiltaan psykiatriaan erikoistunut lääkäri, kaksi vuotta minua vanhempi ja rakastaa eläimiä: erityisesti friisiläishevosia ja Portugalin lusitanoja. Tällä hetkellä hänellä on kolme tammaa: 22-vuotias trion johtaja, viisas ja lempeä parantaja Belle, Bellen ehtymättömän utelias ja leikkisä tytär Aurora, 8 vuotta ja Bellen nuorena hyväksikäytetty ja siksi hieman tovereitaan arempi sisarpuoli Tess, 10 vuotta. Friisiläishevoset ovat upeita: isoja, mustia kauniita hevosia, joilla on suuri sydän. Nämä hevoset on koulutettu rakkaudella terapiahevosiksi. Auroralle eli Rorielle, joka on Margarethan oma kasvatti, ei ole koskaan kukaan korottanut ääntä. 

Olin melko väsynyt 93 kilometrin Compostella-vaelluksestani helteessä, joten ensimmäinen ilta meni rauhakseen paikkoihin, Margarethaan ja eläimiin tutustuessa. Minulla oli luksustilaisuus viettää tilalla kaksi vuorokautta ainoana vieraana, joten saisin kaiken Margaretan ja eläinten huomion osakseni: paljon rakkautta, varauksetonta hyväksyntää, paljon lepoa ja tilaa. Sitä tarvitsin ja se tuntui niin ihanalta! Kun kävin nukkumaan, kehoni sai voimakkaan stressin purkautumisreaktion: jalkateriäni särki, koko kehoa palelsi ja vapisutti. En meinannut lainkaan saada unta, nukahdin vasta otettuani ibuprofeiinia särkeviin jalkoihin.

Ainoastaan yhden hyvän kokemuksen saatuani olin valmis antamaan anteeksi kaikille ranskiksille saamani töykeän kohtalon. Olenko hyvä pyytämään ja antamaan anteeksi läheisiltäni, minulle merkityksellisissä ihmissuhteissa? Olen mielestäni hyvä antamaan anteeksi: aina en edes muista kohtaamaani vääryyttä tai loukkaavia sanoja, varsinkin jos ymmärrän niiden johtuvan, jostain ulkoisesta, minusta johtumattomasta syystä. Reagoin kyllä melko helposti, mutta pian ajatukseni ovat jo jossain muualla. Minusta kaunan kantaminen on turhaa ja vahingoittaa enemmän sen kantajaa kuin sen kohdetta: katkeroituminen olisi pahinta mitä tiedän. Asiat on parasta ratkaista tuoreeltaan, antaa anteeksi ja unohtaa mahdollisimman pian, vaikkakin on totta, että jotkut loukkaavat sanat viiltävät syvältä ja jäävät elämään ihan omaa elämäänsä. Se on kaiketi aika inhimillistä. Anteeksipyytäminen on minulle vaikeampaa, ehkä minussa on sisäänrakennettua ylpeyttä, sitä äidiltä perittyä nöyrtymättömyyttä. Pyydän kyllä anteeksi, kun koen tehneeni väärin tai loukanneeni toista vaikka tahattomastikin, mutta minun täytyy saada tehdä se omalla tavallani ja omassa tahdissani. Joskus sen sisäistäminen, mitä on tapahtunut ja miksi, vie aikaa. Jos en mieti asiaa itselleni selväksi, koen, että “anteeksi” on vain sisällyksetön sana, joka ei lohduta sitä, joka sen ansaitsee eikä kevennä sen mieltä, joka sen sanoo. Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen on kuin lahja, pyyteetöntä ja vailla vaateita vastavuoroisuudesta. Kaikista vaikeinta on kuitenkin pyytää ja saada anteeksi itseltään. 

Reitti: Condrin - Eauze, 20km, lähtö klo 6.50, saapumisaika 12.50, päivän askeleet: 27 400, bussi Eauze - Nogaro, autokyyti Nogaro - Sante-Christie-d’Armagnac, perillä 17.30, päivän korkein lämpötila +33