Neljäs matkapäivä ja oodi Itä-Helsingille

Se perdre est une façon dangereuse de se trouver.

Kun eksyy, voi olla vaarassa löytää itsensä

Clarisse Lispector

Olen aina se, joka lähtee Gîte’stä (Accueil pour pelerins eli pyhiinvaeltajien retkeilymaja) viimeisenä. Edellisillan illalliskaveri Renée oli selvästikin vainunnut mariuuden olennaisuuden, koska hän huolellisesti varmisteli kanssani usemman asian: muistutti kahvinkeittimen sammuttamisesta, näytti miten ulko-ovi suljetaan ja kädestä pitäen opasti, mistä löytäisin taas La Compostellen reitille. Kaksi enismmäistä asiaa suoritin erinomaisesti, viimeinen ei mennyt ihan niinkuin oli tarkoitus.

Olin päässyt kuitenkin aika ajoissa liikenteeseen, joten ei ollut vielä kuuma ja kävely sujui helposti. Olin jo jonkin aikaa pohtinut kolmannen postauksen sisältöä ja tiesin sen raskaaksi. Nauhoitin postauksen sisältöä monologina puhelimeen, kävelin ja itkin vuolaasti. Sen jälkeen olo oli keventynyt, oli kuin repustakin olisi puolet painosta pudonnut. Pian saavuinkin taas uuteen kylään: hautausmaa ja kirkko, ei vessaa eikä ravintolaa. Päivän matka ei ollut kovin pitkä, joten pärjäisin hyvin eväshedelmillä ja heti kylän jälkeen voisin käydä puskapissillä. Soitin lapsuuden ystävälleni, jaoimme lapsuuden kokemuksia ja sparrailimme toisiamme vähän tuoreemmissakin murheissa. Mieli keventyi entisestään.

Mukavan tauon jälkeen jatkoin kävelyä. Aiemmin olin vähän pitänyt silmällä googlen karttaa, jotta varmistaisin, että olen oikeaan suuntaan menossa. Nyt olin jo tullut niin luottavaiseksi hyvistä reittimerkeistä, ettentarkastanut edes taukokylän sijaintia. Ja olihan se Renéekin opastanut! Kun arvelin kävelleeni yhteensä kymmenen kilometriä kaivoin juomatauolla puhelimen esiin tarkastaakseni, kuinka paljon olisi vielä matkaa jäljeeä. Mitä ihmettä: 18 kilometriä! Ei mitenkään voi olla totta: Google on väärässä! Satelliitti kettuilee! Tarkistin moneen kertaan ja huomasin kävelleeni tasan päinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Hetken siinä pohdin seuraavia askeleita, olin siellä keskellä ei mitään jollain metsäpolulla, mitä tekisin? Alkoi olla nälkä, kello oli yli 11 ja eväät sekä kohta juomavesikin loppu. Oikealle reitille oli turha yrittää, se oli liian kaukana. Päätin suunnistaa seuraavaan kylään, jossa olisi muutakin kuin kirkko ja hautuumaa eli jonkinlainen ravitsemusliike eksyneelle Pikku-Heidille.

Kylä, johon päädyin oli Montjoie eli Riemuvuori. Kaupunki, jonne minun oli tarkoitus mennä oli Condom. Universumi päätti, että tälle tädille ei enää varmuusvälineet ole tarpeen, mutta vähän iloa elämässä voisi olla masennuskevään jälkeen? Kylästä löytyi ilmastoitu ravintola, jossa oli erinomainen kolmen ruokalajin lounas kohtuuhintaan ja iso invavessa, jossa siistin itseni ja vaihdoin vaatteet. Rome2rio-äppi kertoi tunnin päästä menevästä bussiyhteydestä Condomiin, hinta vain 2 euroa. Formidable! Pysäkin sijainti jäi hieman epäselväksi, eikä ystävällinen ja avulias ravintolan  henkilökuntakaan oikein osannut siinä auttaa. Kokki kyllä kertoi, miten eksymiseni oli ollut mahdollista: pikkuruisessa La Romieussa risteää KAKSI eri La Compostellen reittiä ja minä olin valinnut sen väärän. Vasta kolme viikkoa sitten en edes tiennyt La Santiago de Compostelan olemassaolosta Ranskan puolella, saatika että sillä on eri haaroja, jotka risteäisivät juuri La Romieussa. (La Compostelan kokonaispituus on 2 000km: n. 1 000km Ranskan puolella ja n. 1000 km Espanjan puolella.) Tarkemmin sanoen Renée sanoi à gauche (vasemmalle) ei à droite (oikealle), mutta kun olin tullut kylään vasemmalta, niin mielestäni ei ollut järkevää kävellä takaisin samaan suuntaan metriäkään.

Lounaan jälkeen minulla oli niukasti aikaa suunnistaa Rome2rion viitoittamalle bussipysäkille. No ei siellä kyllä ollut mitään pysäkkiä. Kävelin maantietä eteenpäin leirintäalueen tienhaaraan olettaen, että siinä voisi olla pysäkille hyvä paikka. Ei ollut. Kello oli 13.32 eli bussin aikataulun mukainen lähtöaika Montjoiesta. Päätin odottaa tienhaarassa tovin ja sitten, jos bussiyhteys ei onnistuisi, liftaisin. Tie kuitenkin johti Condomiin. Sieltähän tulikin valkoinen minibussi, jolle huidoin ja joka ajoi hidastamatta ohi. Merde. Siinä vielä seisoskelin, kun muutaman minuutin kuluttua tuo samainen bussi tuli poimimaan minut. Oli kääntänyt ympäri vain minua varten. Olen Intiassa oppinut siihen, että kaikki järjestyy jollain tavalla, joskaan harvemmin niin kuin on etukäteen suunnitellut (Intiassa ei koskaan). Kun matkustelee, on tuosta asenteesta suunnattomasti hyötyä ja välttyy turhalta stressiltä ja paniikilta.

Parinkymmenen minuutin kuluttua bussi oli Condomissa. Heti bussista noustuani ontuva naisvaeltaja liittyi seuraani ja kertoi nähneensä minut jossain aiemmin. Itseasiassa,olen jonkinlainen erikoistapaus tällä reitillä “Aaah, sinä olet varmaan se suomalainen, josta kuulin.” Ei kyllä johdu mistään muusta ominaisuudesta kuin harvinaisesta kansallisuudesta täällä. Itsekin tapasin ensimmäiset skandit vasta kuudentena päivänä, heidätkin varsinaisen reitin ulkopuolella. Olimme kanadalaisen Monican kanssa majoittumassa samaan majapaikkaan, jaoimme kahden hengen huoneeseen. Monica oli muutaman vuoden minua nuorempi maailman kansalainen, jonka Briteissä viettämät vuosikymmenet takasivat räävittömän huumorintajun, johon rakastuin oitis. Meillä synkkasi Monican kanssa välittömästi.

Kun tulin Au Plaisir d’Etape - Accueil Pelerins -majataloon oli vastaanotto koskettavan lämmin. Philippe ja Corinne ovat pitäneen majataloa kaksi vuotta ja minä olin heidän ensimmäinen suomalainen asiakas. Philippe oli nähnyt vaivaa ja kirjoittanut ulos liitutaululle suomeksi “Tervetuloa Maria” ja yöpöydälleni “Kauniita unia Maria”. Aamupäivän itkuisten lapsuuden muisteluiden jälkeen tämä oli sielulleni mannaa. Illallispöydässä Philippe sanoi minulle: “Maria, olen unelmiesi mies: George Clooney, Brad Pitt ja isäsi samassa paketissa”. Philippen huumorintaju ja lämpö olivat vastustamattomia, Corinnen hiljainen hyväksyntä ja heidän keskinäinen kunnioitus ja arvostus oli jotain, mita ihaillen ja hieman kateellisenakin seurasin sivusta. Vietimme heidän 32-vuotishääpäivää kuohuviinin ja illallisen merkeissä. Monican ja minun lisäksi majataloon majoittui neljän hengen ranskalainen seurue, joka oli hieman nuorempaa ikäpolvea, noin 30-40-vuotiaita pariisilaisia. Lisäksi illallisseurueeseemme liittyi Philippen ja Corinnen bonuspoika, nuorimies, joka harrastaa härkätaistelua. Ilta oli todella mukava, olimme kuin yhtä suurta perhettä vaikka olimme Philippelle ja Corinnelle ventovieraita. Tunsin olevani erityinen ja rakastettu. Monican kanssa meillä oli täysin hulvattomat jutut, en ole pitkään aikaan nauranut niin paljon kuin Monican kanssa. Aamiainen sinetöi majoituskokemuksen erityisyyden: nautimme ranskalaista aamiaista eli kahvia, patonkia ja marmeladia Philippen ja Corinnen viihtyisässä ruokasalissa. Marmeladivalikoima oli vertaansa vailla: Philippen ja Corinnen intohimo on marmeladien valmistaminen ja niitä olikin epäilemättä ainakin 20 eri makua tarjolla. Valitsin vihreillä tomaateilla ja limellä maustettua sekä ruusunmarjamarmeladia ja ne todella olivat erinomaisia!

Onko koti siis siellä, missä olet rakastettu vai onko myös kodin sijainnilla merkitystä? Olen Rööperin tyttö, helsinkiläinen henkeen ja vereen, vaikka vietinkin elämästäni 25 vuotta Vantaalla. Koko Vantaalla asumisen ajan takaraivossa pyöri ajatus muuttamisesta takaisin Helsinkiin. Se oli selvää, etten koskaan ainakaan Espooseen muuttaisi. Nuoruusvuodet Etelä-Haagassa saivat minut kiintymään 50 - 60-luvun sympaattisiin asuinalueisiin, mitä kolme Lauttasaaressa vietettyä opiskeluvuotta entisestään vahvisti. Rööperi oli aikoinaan työläiskaupunginosa, nykyään hipsterimekka, jonne en tunne enää kuuluvani. Sitäpaitsi kaipaan luonnon läheisyyttä. Hyvä ystäväni, henkinen isosiskoni ja kaimani asui Puotilassa ja vierailessani hänen luonaan sanoin hänelle: “Täällä voisin kuvitella asuvani!”. Niinpä toisen avioeron yhteydessä ostin kaksion Puotilasta samasta taloyhtiöstä, jossa kaimani asui. Hetkeäkään en ole katunut. Puotilassa on kaikki, mitä haluan: meri lähellä, metsä vieressä, inhimillisen kokoiset 60-luvun talot isoine vihreine sisäpihoineen, metro, monikulttuuriseen Itäkeskukseen vain kilometri, älyttömän kivat ihmiset&koirat Puotilan koirapuistossa, Marjaniemen viehättävä uimaranta, melontaseura ja talvella avantoseura lähellä sekä ennen kaikkea Puotilan kartano, jossa on loistava lounas vuoden ympäri ja jossa kesäisin on kiistatta stadin paras terassi livemusiikkeineen.

Puotilan kartanolla meillä oli puolisoni kanssa meidän ensimmäiset treffitkin, Knipin keikalla. Rakastan Puotilaa, mutta rakkaus vei minut Espooseen, jonne minun ei koskaan pitänyt muuttaa. Espoossa on myös meri ja ihana luonto, mutta sopeutuminen sinne aiheuttaa minulle haasteita. “Kaupunki”, jota ei voi mielestäni kaupungiksi kutsua, kuten ei Vantaatakaan, on autoilijoiden ehdoilla rakennettu ja kuitenkaan pysäköintimahdollisuudet esim. Niittykummussa ovat täysin olemattomat: vieraille pitää sanoa, että tule metrolla tai taksilla. Espoossa on mukaviltakin näyttäviä asuinalueita, kuten Tapiola ja Haukilahti, mutta useimmat näyttävät “kliinisiltä” tai ovat järjettömän kaukana kaikesta tai huonojen julkisten liikenneyhteyksien päässä. Rakentaminen on lähtenyt käsistä: suuria kerrostaloja, joissa on pieniä asuntoja, rakennetaan tiheästi eikä arkitehtuuri juuri silmää miellytä. Ystävät ovat kaukana idässä, mutta onneksi sisko asuu lähellä! Olen luvannut antaa Espoolle vuoden aikaa eli kaikki vuodenajat ja ehkä sinä aikana Niittykummun tieremonttikin talomme edessä valmistuu. Meillä on ihana koti 9.kerroksessa upeilla näkymillä, joka toki edesauttaa viihtymistä. Mutta silti: kaipaan ihanaa Itä-Helsinkiä ja erityisesti sympaatista Puotilaa!

Reitti: Piti olla  La Romieu - Condom, 15km, olikin La Romieu - Montjoie, 13km, Montjoie - Condom (bussi), lähtö klo 7.15, saapumisaika 14.00, päivän askeleet: 24 600 päivän korkein lämpötila +37