Kolmas matkapäivä ja näkymätön Pikku-Heidi

On ne voit bien qu'avec le cour, l'essentiel est invisible pour les yeux.

Vain sydämellä näkee selvästi, olennainen on silmille näkymätöntä

Antoine de Saint-Exupéry

Pääsin lähtemään Lectouresta klo 6.45. Alkumatkasta ohittelin paljon jo tutuiksi tulleita kulkijoita ja tein uusia tuttavuuksia. Ranskalainen pariskunta, joka oli ollut ensimmäisellä ranskalaisella illallisellani, kertoi ajatelleensa minua paljon edellisenä päivänä, kun olin päässyt matkaan niin myöhään: miten pärjäisin iltapäivän kuumuudessa. Tapasin myös sveitsiläisen nuorenparin, jolla on amerikan staffi kärryissä ja jotka ovat niitä ainoita ihmisiä täällä joiden kanssa olen puhunut englantia. Koira, jonka nimeä en muista (en yleensäkään muista mitään uusia nimiä, varsinkaan vieraskielisiä), oli äärettömän kiltti, itse lempeys aivan kuten meidän Niittykummun naapureiden Rudi-koira, joka on pelätyn pitbullin ja amerikan staffin risteytys.

Kohtasin kolmikon uudestaan iltapäivällä polun varressa, mihin he aikoivat leiriytyä. Koiran isäntä kertoi järkyttyneenä, miten koira oli yht’äkkiä käyttäytynyt aggressiivisesti yhtä naiskulkijaa kohti ja vienyt hatun naisen kädestä. Käytös ei ollut koiralle lainkaan tavanomaista, mutta arvelimme yhdessä sen johtuneen kuumuudesta, matkan rasituksista (olivat lähteneet matkaan jo toukokuussa) ja siitä, että paikka vaihtui koko ajan ja näin ollen se puolusti omaa väliaikaista reviiriään, jonka poikki ehkä pelkoa viestivä nainen kulki. Minulle koira oli edelleen itse lempeys. Amerikan staffien omistajat tarvitsevat Sveitsissä (ja ilmeisesti myös Ranskassa) lisenssin, jota nuorella miehellä ei ollut ja hän pelkäsi, että sana leviäisi “vihaisesta” koirasta ja he joutuisivat vaikeuksiin. Aikoivat siksi pitää koiraa loppumatkan hihnassa. Täällä todellakin sana kiirii viisi kilometriä eteen- ja taaksepäin vaeltajien keskuudessa sekä kylästä kylään paikallisten välillä. Kun majoituin Lectoureen, majatalon emäntä tiesi minusta jo valmiiksi paljon.

Kävelin joutuisasti aamun miellyttävässä ei-niin-järkyttävässä-kuumuudessa ilman tauon taukoa kaksi tuntia levähtämään Marsolan kylään. Ranskalaisen kylän kaava on seuraava: reunalla on hautausmaa ja jokaisen kylän keskellä on pormestarin talo, jonka seinästä löytyy postilaatikko. Kirkko, jonka kellot soivat tasa- ja puolitunnein on ehdottomasti kaikissa kylissä, vaikka asukkaita olisi vain 105. Jos olet onnekas, kylästä löytyy myös ravintola ja yleinen wc. Harvemmin löytyy ruokakauppaa, ehkä herkkukauppa, jos kylässä käy turisteja. Ranskalaiset tekivät jo 80-luvulla ostokset hypermarketeissa, joista meillä ei silloin ollut vielä tietoakaan. Kylät ovat viehättäviä vanhoine rakennuksineen ja ruusuköynnöksineen.

Saavuin seuraavan yöpymispaikkaani pikkuruiseen La Romieun kylään hyvissä ajoin. Jokainen kylä huokuu historiaa ja legendoja, mutta en jaksa niihin juuri perehtyä, vaan nautin tunnelmasta ja näkymistä. La Romieu on kuuluisa kissoista, mutta en siis tiedä miksi. Näin niitä kyllä paljon sekä elävinä että kivipatsaina. Kylän keskusaukiolle kerääntyivät puolesta päivästä lähtien kaikki pyhiinvaeltajat, jotka olivat lähteneet varhain liikenteeseen. Vaihdettiin reissukuulumisia ja tutustuttiin ihanan ranskalaisen kohteliaaseen, ystävälliseen, mutta etäisyyden säilyttävään tapaan. Täällä on edelleen tapana teititellä kaikkia vieraita ihmisiä. Jossain vaiheessa teitittely muuttuu sinutteluksi, esimerkiksi silloin, kun jaat pienen makuusalin viiden ranskalaisen kanssa, niin tunnin sisällä ollaan jo sujuvasti sinut. 

Nautin illallisen jälleen majatalossa. Isäntämme Laurent oli valmistanut meille illalliseksi Coq au Vin’iä, jonka lämmitimme itse, katoimme pöydän ja tiskasimme tiskit. Kun majoituksen kokonaishinta on 35€ kolmen ruokalajin illallisen ja aamupalan kera, on varsin kohtuullista osallistua hieman aterian pöytään saamiseksi. Söin siis todellakin lihaa eli “murhapataa”. Täällä on todella vaikeaa olla kasvissyöjä, onneksi olen tällainen flexitarian, enkä turhan nipo. Martine’n lautaselta löytämä kukon aataminomena kyllä hiukan ällötti minua, mutta itse ruoka oli todella maukas: ihan oikea kukko siellä oli muhinut tuntikausia. Liekö kuitenkin johtunut hampaiden väliin yöksi sitkeästi jääneistä kukon lihasäikeistä, etten saanut unta illalla ja kun viimein sain, näin kammottavia painajaisia.

Minun on siis vaikea muistaa uusien tuttavuuksien nimiä, mutta en itsekään ole tehnyt oman nimeni kohdalla oikean nimen muistamista kovin helpoksi. Koko etunimeni on Heidi Maria. Olin Heidi kansakoulun ensimmäiseen luokkaan asti. Päiväkodissa meitä oli kolme Heidiä ja päätimme siksi äidin kanssa vaihtaa etunimeni Mariaksi, kun aloitin koulun. Maria-nimi ei kuitenkaan taipunut kaikille: edelleen koko muu perheeni ja sukuni kutsuu minua Heidiksi, nimellä, jonka olin saanut orvon Pikku Heidin mukaan. Olen käynyt muutaman kerran kesäiseen aikaan Ranskan ja Sveitsin Alpeilla ja kokemus on ollut sykähdyttävä. Se, että minulla on kaksi etunimeä, tuntuu jotenkin erityiseltä: sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta olinko rakas? Varmasti olin rakas, mutta koen silti, ettei minua rakastettu tarpeeksi. Minulla on myös ollut kolme sukunimeä. Nykyinen sukunimeni on äitini tyttönimi, jonka otin käyttöön ensimmäisen avioeroni jälkeen. Näistä viidestä nimestä saa lukuisia yhdistelmiä ja se saa toisinaan aikaan sekaannuksia. Minulle nimien vaihtelu tuottaa myös mahdollisuuden luoda monia eri identiteettejä ja toimii kenties myös jonkinlaisena suojautumiskeinona.

Olin herkkä ja ujo pikkutyttö leikkikoulu- ja ala-asteikäisenä. Lapsuusajasta en muista perheessä elämistä, koska vanhempani erosivat kun olin kolmen vanha. Elin kaksin äitini kanssa, joka oli suuri ihailuni ja myöhemmin vihailuni kohde: itsenäinen, ylpeä ja voimakas nainen, joka teki mitä tahtoi eikä kumarrellut ketään. Äiti oli minulle maailman kaunein nainen, jota seurasin kuin varjoa ja jopa imitoin äidin asentoja valokuvissa. Pelkäsin koko ajan, että äidille sattuisi jotain ja jäisin täysin yksin. Vielä 12-vuotiaana menin toisinaan äidin viereen nukkumaan ja odotin olohuoneen ikkunassa bussipysäkille tähyillen, jos äiti tuli myöhemmin töistä kuin tavallisesti: ehkä äiti oli jäänyt bussin alle ja kuollut? Äiti oli kuitenkin minulle ainoa, joka piti minusta huolta, vaikka ei koskaan käynytkään vanhempainilloissa ja sain hoitaa kaikki asiani itse, koska olin jo pienestä tytöstä oppinut suorittamaan ja selviytymään yksin. Se oli se, mistä sain kiitosta ja hyväksyntää: “Minun tyttö on niin fiksu ja vastuuntuntoinen, siitä ei tarvitse huolehtia! Koulunumerotkin ovat pelkkiä ysejä ja kymppejä!”

Hylätyksi tulemisen kokemukseni johtuvat siitä, että minut on jätetty yksin selviytymään liian varhain: jo alle kouluikäisenä yksin kotiin iltaisin äidin lähtiessä uimaan tai tanssimaan. Minulla ei ollut yksin kotona ollessani mitään todellista hätää, mutta kokemus turvattomuuden tunteesta ja hylätyksi tulemista oli silti suuri. Neuvokas Pikku Heidi keksi pian avun yksinäisiin iltoihin ja aikuisen nälkään: joko keräsin nalleista ja nukeista itselleni suojeluspiirin ympärilleni tai  soittelin äidin ystäville juttuseuraa saadakseni, mikä tuotti äidille suurta häpeää ja syyllisyyttä. Sisäistin tämän häpeän pian omaksi häpeäkseni. Kerran tai useammankin, kun äiti oli lähtenyt uimaan, minä soitin talonmiehen ovikelloa ja sain siellä nauttia kaakaota hänen mukavan perheensä kanssa. Kellon olin jo opetellut, joten osasin palata kotiin ennen äidin kotiintuloa. Hän ei saanut koskaan tietää.

Myöhemmässä teini-iässä ryhdyin irtautumaan äidistä riitelemällä, huutamalla ja ovia paiskomalle. Muutin pois kotoa abikeväänä, kun riitamme olivat käyneet liian raastaviksi meille molemmille. Poismuuton jälkeen suhde äitiin parani ja äiti olikin aina mukana mökkilomillamme ja useilla etelänmatkoillakin. Äiti hoiti poikiani paljon: antoi heille paljon sitä rakkautta ja huomiota, jota ei itse nuorena äitinä aina osannut antaa minulle. Erityisesti esikoiseni ja äitini suhde oli lämmin ja mitä kaunein: esikoiseni huolehti äidistäni ja jaksoi vanhentuneen äitini rasittavia juttuja paremmin kuin kukaan muu. Äidistäni oli tullut katkeroitunut, heikko ja negatiivinen: kaikki oli huonosti, joka paikkaa särki kokoajan ja kaikki hänen ongelmansa olivat joko muiden ihmisten tai olosuhteiden syytä - peiliin katsominen olisi varmaan ollut liian tuskallista. Kun masennuin, äiti sanoi: “Et sinä minusta näytä masentuneelta. Miksi sä missään terapiassa käyt? Haukut siellä varmaan vaan minua.” Täytyy myöntää, että oma käytökseni äitiäni kohtaa oli kamalaa hänen tultuaan tarvitsevaksi ja heikoksi: taannuin nanosekunneissa hylätyksi Pikku Heidiksi, mutta toisin kuin pienenä lapsena nyt ilmaisin suuttumustani ilman rajoja.

Äitini kuoli sairauskohtaukseen juuri kun olin lähtenyt toteuttamaan elämäni suurta haavetta ja muuttanut Tukholmaan kevääksi 2017 opiskelemaan psykologiaa Tukholman yliopistossa. Kun olin uskaltanut kertoa äidille tulevasta muutostani hän sanoi: "Jätät minut sitten tänne yksin kuolemaan." Onneksi olimme kuitenkin noin vuosi ennen äidin kuolemaa löytäneet jonkinlaisen rauhan välillemme, eikä minulle jäänyt tuota ikävää ja harkitsematonta lausahdusta lukuunottamatta mitään selvittämättömiä asioita hänen kanssaan - vain surua, mutta ollakseni täysin rehellinen, myös hitunen helpotuksen tunnetta.

Isä jäi minulle lapsena melko vieraaksi. Tapasin isää ja kävin isän luona melko usein, mutta muistan, etten oikein tiennyt, miten minun kuuluisi olla. Jännitin pitkiä automatkoja kahdestaan, keksisinkö mitään järkevää puheenaihetta? Käynnit isän ja isän uuden perheen luona koin aika pitkälle velvollisuudeksi, vaikka minulla olikin siellä oikein hyvät oltavat. Olen kuitenkin todella kiitollinen siitä, että kävin ja minut sinne haluttiin, koska samalla tutustuin pikkusisaruksiini. Tai en oikeastaan vielä silloin, koska ikäeroa oli niin paljon. Kuitenkin yhteys isään ja isän perheeseen säilyi läpi lapsuus- ja nuoruusvuosien. Myöhemmin tultuani itse aikuiseksi, saatuani kaksi lasta ja isän ollessa jonkin aikaa sinkkumies kävimme yhdessä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Eräällä näistä reissuista loimme isän kanssa tytär-isäsuhteen täysin uudelta pohjalta täysin avoimina ja rehellisinä, minkä jälkeen lähennyimme. Siitä lähtien olemme olleet tosi läheisiä. Rakastan isääni ja koen olevani rakastettu isän taholta, mistä olen todella kiitollinen.

Olen myöskin lähentynyt sisar- ja velipuoleni kanssa aikuisena ja kun puoli vuotta sitten muutin Espooseen, yhteydenpito siskoni kanssa tiivistyi: sisko asuu vain reilun 10 minuutin kävelymatkan päässä ja olemme tulleet tosi läheisiksi. Se on yksi hienoimmista asioista, mitä elämässäni on tapahtunut vuosiin. 

Nämä lapsuuden kokemukset ovat johtaneet valtavaan hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen, miellyttämisen haluun ja saatanalliseen suorittamiseen. Välillä minun on vaikea uskoa, että kukaan voi pitää minusta sellaisena kuin olen - ja toisaalta en edes tiedä, mikä minä oikeasti olen, vaikka olen jo 54-vuotias. Suoritan myös rakkautta ja kaipaan suunnattomasti turvallista syliä, hellyyttä, lämpöä ja läheisyyttä - hyväksyntää. Sitä olen onneksi saanut ystäviltäni, joogasta ja meditaatiosta. Sylissä oloa ja läheisyyttä minulle on erityisesti tarjonnut nykyinen puolisoni, jolla on paljon samanlaisia kokemuksia omasta lapsuudestaan. Sanotaankin, että “Lika barn leker bäst.” ja “Vakka kantensa valitsee.” (tai “Kolmas kerta toden sanoo.”). Kaikkine vajaavaisuuksinemme ja haavoinemme sovimme hyvin yhteen, toisaalta puutteemme ja oirehtimisemme niistä eivät tee suhteestamme helppoa. Jatkamme kuitenkin yrittämistä vaikeuksista huolimatta - kun on tahtoa, on myös kykyjä!

Suurin pelkoni on tulla äitini kaltaiseksi. “Niin ei tule tapahtumaan” olen saanut kuulla monelta. Olen äitini tytär ja monessa asiassa muistutan häntä, mutta en kuitenkaan ole hän. Minä voin valita, minä voin käsitellä lapsuuden traumojani ja eheytyä: sitä tämä kirjoittaminen minulle on, terapiaa. Vanhempani ovat sota-ajan lapsia jä jääneet itse vaille lämpöä ja rakkautta. Miten voi antaa jotain sellaista, jota itsellä ei ole ollut? Elämä on ollut selviytymistä ja vaikeat asiat on ollut tapana lakaista maton alle. Oman henkisen hyvinvoinnin pohtiminen saatika hoitaminen ei ole ollut ajan hengen mukaista. Onneksi me nuoremmat sukupolvet ajattelemme toisin. Mutta toisaalta vaadimme itseltämme aivan liikaa eikä ympärillä olevan yhteiskunnan muuttuminen yhä kilpailuhenkisemmäksi ja kovemmaksi näitä vaatimuksia ainakaan laske. Itselleni toivoisin lisää armollisuutta, lempeyttä itseäni kohtaa sekä kykyä pysähtyä ja rentoutua myös arjen keskellä eikä vain joogamatolla tai masennuksen pakottamana. Ehkä jonain päivänä tai seuraavassa elämässä? 

Reitti: Lectoure - La Romieux, 19km, lähtö klo 6.45, saapumisaika 12.00, päivän askeleet: 28 000, päivän korkein lämpötila +35