Kahdeksas - kymmenes matkapäivä ja sitähän se kaikki on: rakkautta, rakkautta vaan

Vivre sans amour n’est pas vivre, et vivre dans l’amour sans souffrir est impossible.

Eläminen ilman rakkautta on ei ole elämistä, ja elää rakkaudessa ilman kärsimystä on mahdotonta.

Henri-Frédéric Amiel

Heräsin seuraavana aamuna virkistyneenä. Aamukahvin jälkeen aloitin harjoitukset Margarethan ohjaajamana. Päivien ohjelma noudatti seuraavien kolmen päivän aikana samaa rytmiä. Aamulla virittäydyin päivään herättelemällä kehon joogaharjoituksella, aistit viiden aistin harjoituksella ja mielen pohtimalla GLAD-mallin mukaisesti edellistä vuorokautta: mistä olen kiitollinen (G = Gratitude), mitä opin (L = Learned), mitä saavutin (A = Achieved) ja mistä iloitsin (D = Delighted). Aamupäivällä tein kävelymeditaation ensin yksin ja sen jälkeen hevosen kanssa, jonka jälkeen oli vuorossa läsnäoloharjoitus hevosen kanssa. Päivällä oli runsaasti vapaa-aikaa levätä, käydä kävelyllä viinitarhojen ympäri, väritellä mandaloita tai kirjoitella sekä seurailla kissojen mielenkiintoisia touhuja. Jossain vaiheessa Margaretha kattoi brunssin pöytään. Ennen illallista oli vuorossa hevosavuisteinen meditaatio.

Kävimme Margarethan kanssa paljon keskusteluja ihmisyydestä: miten olemme päätyneet siihen missä nyt olemme, mikä meitä estää olemasta tyytyväinen ja onnellinen sekä miten henkinen matka jatkuisi tästä eteenpäin. Oli äärettömän mielenkiintoista kuunnella Margarethan omaa tarinaa sekä hänen kuvailujaan tiettyjen hevosten valtavasta kyvystä luoda ihmiselle turvallinen tila olla autenttisesti oma itsensä, kohdata surua, pelkoa ja suurta rakkautta sekä hyväksyntää. Hevosista vanhin, Belle, oli jo Margarethalle 5-vuotiaana tullessaan poikkeuksellinen hevonen ja saatuaan terapiahevoskoulutusta sekä ikää on Belle nyt kuin vanha tietäjänainen, parantaja, eräänlainen shamaani. Belle on tytär, äiti ja sisar, sen suuri sydän ja kyky välittää feminiinistä energiaa on valtava. 

Sain kokea Bellen parantajakyvyt ensimmäisessä yhteisessä läsnäoloharjoituksessa. Olimme jo edellisenä iltana tutustuneet tavalla, joka tuntui intiimiltä ja lempeältä: Belle nuuhki minua päästä varpaisiin ja sen jälkeen puhalteli pehmeästi ja hyväksyvästi kasvoihini sekä niskaani. Läsnäoloharjoituksessa minun oli tarkoitus synkronisoida oma hengitykseni Bellen hengityksen kanssa ja katsoa mihin se johtaisi, miltä se tuntuisi. Seisoin Bellen vieressä, vatsa sen kylkeä vasten ja kädet pehmeästi sen kylkikaaren etu- ja takaosassa. Hengityksen tahdistaminen Bellen hengitykseen oli helppoa ja tuntui hyvältä. Belle rentoutui, oli täysin hievahtamatta ja roikotti päätään. Siirryin se eteen ja se puhalsi kämmeniini hellästi ja painoi sitten päänsä olkapäälleni. Minulle tuli tarve kietoa käteni sen kaulan ympärille ja syleillä sitä. Siinä Belleä syleillessäni rinta vasten sen valtavaa sydäntä, koin jotain sanoinkuvaamattoman hyvää ja kaunista: vilpittömän, äidillisen rakkauden hyökyaalto tulvi jokaiseen soluuni. Minun oli hyvä, lämmin ja turvallinen olla. Oli kuin Belle olisi antanut sen hylätyn Pikku-Heidin astua esiin, tehnyt sille tilaa ja kannatellut sitä sitten sylissään ja hyväksynyt sen juuri sellaisena kuin se on, mitään vaatimatta. Kyyneleeni valuivat valtoimenaan Bellen harjaan, vieläkin palatessani tuohon hetkeen, nousee liikutuksen pala kurkkuun ja kyyneleet silmiini. -Nyt minulla on tuo kokemus: olen rakastettu ja kannateltu, hyvä sellaisena kuin olen. Tätä tunnetta vaalin ja kannan mukanani loppuelämäni.

Meditaatioharjoitukset hevosten kanssa olivat todella mielenkiintoisia ja antoisia. Hevoset tuotiin pienempään tarhaan ja niille annettiin heinää, jotta ne olisivat alkuun tyytyväisinä paikoillaan. Itse istuin narun toisella puolen ja ryhdyin tekemään alkuun neliöhengitysharjoitusta (yksi kierros: neljän sekunnin sisäänhengitys, neljän sekunnin hengityksen pidätys, neljän sekunnin uloshengitys, neljän sekunnin hengityksen pidätys). Hevosten heinien rouskutus on rauhoittavaa, se ja hengitysharjoitus veivät minut pian meditatiiviseen tilaan, jolloin ihmisen aivot alkavat lähettää theta-aaltoja, joille hevoset ovat herkkiä. Hevonen on hyvin herkkä eläin. Hevonen on perimältään saalis- eli pakoeläin ja sen on oltava valppaana koko ajan vaarojen varalta reagoimalla useimmiten pakenemalla, joskus myös taistelemalla esim. potkaisemalla. Hevonen esim. aistii ihmisen jännityksen, joka siirtyy hevoseen. Kun hevonen aistii ihmisen tuottamat theta-aallot se rentoutuu ja tulee uteliaaksi.

Kun hevoset olivat syöneet heinänsä, ne hajaantuivat syömään ruohoa. Itse astuin tarhaan ja menin nojailemaan puuhun ja jatkoin syvää rauhallista hengitystä. Kutsuin hevosia puoleeni hiljaa mielessäni ja ne lähestyivät kaikki kolme jalkojeni juureen syömään ruohoa, vaikka siinä kohtaa ruohoa oli vähemmän kuin muualla. Ne nuuhkivat minua ja antoivat minun sitten olla. Koin olevani yksi laumasta ja sain sille todisteen, kun hevoset pelästyivät lähellä kulkevaa traktoria ne tekivät sen, mikä niille on luontaista: pyrähtivät lyhyeen laukkaan paetakseen. Pian kuitenkin Belle asettui nuorempien hevosten ja minun väliin kuin suojaksi ja kun nuoremmatkin ymmärsivät, että ei tässä nyt mitään välitöntä vaaraa ole, niin kaikki kolme kerääntyivät puoliympyrään eteeni turvat suunnattuina kohti oletettua vaaraa suojellakseen minua, lauman heikointa ja hitainta jäsentä. Näin aikuiset hevoset suojelevat varsaa ollessaan vapaina luonnossa. Olin liikuttunut tästä kokemuksesta.

Bellen lisäksi Aurora halusi luoda kontaktia minuun. Toisin kuin Bellen lempeä ja rauhallinen äitienergia, on Aurora täynnä kujeilevaa, leikkisää ja vallatonta energiaa. Se halusi leikkiä kanssani, osoittaa minulle, ettei tämä elämä nyt niin vakavaa ole. Se puhalteli, tuuppi ja kutitteli minua huulillaan, pärski päin naamaa ja töni hellästi vatsaani. Se oli kuitenkin todella varovainen, hevosenleikki voi joskus olla ihmiselle liian rajua. Viehätyin Aurorasta todella paljon, se on sellainen hevonen, jonka haluaisin, jos ostaisin joskus hevosen. En kyllä käsitä miten sillä voi ratsastaa, koska se on pyöreä kuin tynnyri. Margaretha kuitenkin ratsastaa sitä säännöllisesti

Tiistai-iltana Margarethan ja minun seuraani liittyi Karen, amerikkalainen noin kuusikymppinen nainen, joka asuu ranskalaisen miehensä kanssa Versaillesissa. Karen on etsijä, kuten minäkin ja meillä oli kolmestaan todella paljon jaettavaa - muodostimme eräänlaisen henkisen sisarpiirin. Naiseuden voima ja naisenergia ovat molemmat maagisesti yhdistäviä tekijöitä, eivätkä tunne kansallisuus- tai ikärajoja. Meditaatiohetket hevosten ja Karenin kanssa olivat hienoja, oli kiinnostavaa vaihtaa kokemuksia ja tuntea miten energiamme limittyivät toisiinsa sekä Karenin että hevosten kanssa. Kun avaa silmät meditaatiosta ja on aika “high” jo muutenkin ja havahtuu sitten siihen, että hevosen pohjattomilta tuntuvat isot ruskeat silmät tuijottavat sinua kiinteästi, on tuo kokemus melko voimakas eikä mihinkään muuhun verrattavissa.

Sain siis kokea varauksetonta rakkautta. Kun olet auki rakkaudelle, niin rakkaus tulee ihmisen luokse sitä sen kummemmin etsimättä. Hassua oli myös, että vaikka vierastan kissoja, niin myös ne osoittivat minulle hyväksyntää ja rakkautta. Erityisesti mustavalkoinen Caspar kiehnäsi sylissäni koko ajan. Suurin suosionosoitus oli, kun Caspar toi minulle äänekkästi naukuen niityltä saalistamansa hiiren, söi siitä edessäni puolet, niin että rouske kävi, ja jätti sitten loput minulle.

Avasin yhden oven rakkaudelle vajaa kaksi vuotta sitten, kun yksinäiseltä tuntuneen kesän jälkeen rohkaisin mieleni ja laitoin profiilin Tinderiin. Mon Dieu, miten karmaiseva kokemus! Kaikki nuo hissimiehet, aurinkolasimiehet, epätoivoiset juuri eronneet rassukat, superurheilijamiehet, golffarit, kalamiehet ja ruokalautasmiehet. “Ei täällä ole minulle yhtään mitään” ajattelin ja olin jo kahden päivän kuluttua paeta koko sovelluksesta, kunnes eräs profiili erottui muista: se tuntui aidommalta, avoimelta ja kiinnostavalta. Kuvatkin miellyttivät silmää. Erityisesti jäi mieleeni seuraava lauseen loppu: “…tai haluaisitko vaan olla sylissäni ja katsoa kanssani leffaa?” Siis mitä? Olin kaivannut syliä jo yli 50 vuotta ja nyt sitä minulle olisi tarjolla. Tämä mies pitää poimia heti pois, kyllä tuollaiselle syliin pyrkijöitä löytyisi. Pyyhkäisin oikealle ja laitoin viestin. Ensimmäinen ja ainoa Tinder-treffini ja tässä sitä edelleen ollaan!

Leossa minua viehätti ja viehättää edelleen kyky innostua herkästi uusista asioista, herkkyys, hellyys ja halu olla lähellä. Hän on mies, joka sekä puhuu että pussaa. Hän haluaa hyvää kaikille ja on uskomattoman hyvä työssään, jossa kohtaa usein vanhuksia: mummot hyrisevät tyytyväisinä ja äkäiset papat puhkeavat puhumaan. Tiedän, että kranttu äitinikin olisi rakastunut häneen. Saan kuulla melkein päivittäin rakkauden tunnustuksia ja miten kaunis olen. En ole sellaiseen ollenkaan tottunut ja olen saanut opetella vastaanottamaan hyvää ja myös itse vastaamaan siihen. Meillä ei tunteita juuri säädellä: puhumme paljon, rakastamme paljon ja välillä kuohuu yli. Parempi niin kuin parisuhde säästöliekillä. 

Aloitimme seurustelun korona-aikana, joten suhteemme muuttui pian intensiiviseksi, kun vietimme lähes kokonaisen vuoden paljon aikaa vain kahdestaan. Molemmilla on useampi pitkä liitto takana, olemme oppineet niissä omista virheistämme sekä olemme oppineet, mitä haluamme parisuhteelta ja mitä emme halua. Olemme myös oppineet suojaamaan itseämme, sitä herkkää ydinminää, joka ei enää kestä kovia kolhuja. Alun kolme kuukautta kestänyt kuherruskuukausi oli jalat alta vievää rakkauden huumaa, jota en uskonut enää koskaan kokevani. Se oli ihanaa. Olemme molemmat voimakkasti tuntevia ihmisiä eikä meillä juuri ole estoja tunteiden ilmaisemiseen. Minusta on hyvä, että kävimme sellaisia vaikeita asioita läpi jo suhteemme alussa, jotta useissa liitoissa tulevat vastaan vasta vuosien kuluttua. Emme myöskään vastusta ulkopuolisen avun saamista sekä itsellemme yksilöinä että meille parina. Ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia on helpompi ratkoa hyvissä ajoin: sitä, mikä on jo mennyt rikki on paljon vaikeampaa korjata.

Viime kesänä matkustimme yhdessä kahdeksi viikoksi Sisiliaan ja se oli ehdottomasti paras loma, jonka olen viettänyt matkustaen kenenkään toisen kanssa. Useimmiten olen valinnut matkustaa yksin. Tälle Ranskan matkalle minun ei pitänyt lähteä yksin, ei minun ollut tarkoitus lähteä tänne lainkaan. Leo oli käyttänyt kymmeniä tunteja suunnitellen jokaista Portugalin matkamme yksityiskohtaa, valinnut lennot ja majoitukset huolella, piirtänyt reittikarttoja ja odottanut matkaa ja lomaa pelastusrenkaana raskaan kevään jälkeen. Kun sitten kävi miten kävi, tunsi hän itsensä syvästi loukatuksi, petetyksi ja hylätyksi. Minä olen hoitanut itseäni, levännyt ja seikkaillut samalla kun hän on tehnyt yli 12-tuntisia päiviä ja kärsinyt. Ikävöinyt. Surrut. Vihannut itseään siitä, että pilasi matkan. Vihannut minua, siitä, että tein tämän päätöksen. Pelännyt, että jätän hänet.

En minä sinua jätä rakas! Me hoidamme itseämme ja me hoidamme yhdessä meidän rakkautta, Niin kauan, kun me molemmat niin haluamme tehdä, on meillä mahdollisuus. Me tarvitsimme tämän herätyksen molemmat, jotta näkisimme, mitä olemme menettämässä. Ehkä me nyt olemme valmiit myös avaamaan toisillemme herkkää ydinminää ja luottamaan siihen, että toinen ei murskaa sitä. Tämä ei ole loppu, tämä on uuden alku. Minä rakastan sinua ja nyt minä tulen kotiin.

Yhdestoista matkapäivä

Reitti: Lähtö klo 12.30. Autokyyti Sante-Christie-d’Armagnac- Nogaro , bussi Nogaro - Auch, juna Auch - St. Cyprien Arennes (Toulouse), raitiovaunu St. Cyprien Arennes Blagnac. Perillä hotellissa 15.00

Kahdestoista matkapäivä

Reitti: Lähtö klo 04.45. Kävellen (n.600m) l’Aéroport Toulouse Blagnac , lento Toulouse - Amsterdam, lento Amsterdam - Helsinki, autolla Päiväkummun (Vantaa ja Pepe!) kautta  Niittykumpuun (Espoo). Perillä kotona 15.00